4 minuuttia sinä sanoit. 4 minuuttia ja sinä haet lapsen. Mitään syytä et kertonut puhelimessa. Et kuunnellut kun itkien pyysin että anna lasten edes hyvästellä toisensa.
Sinä et perääntynyt vaan tulit ja kaappasit itkevän lapsen. Lapsen joka oli tarrautunut lujaa kiinni eikä halunnut päästää irti. Lapsen joka pelkäsi.
Vieläkään et osannut kertoa syytä. Et vaikka lastenhoitaja sitä sinulta järkyttyneenä kysyi.
Et vastannut toiselle lapselle kun hän itkien huusi: et voi viedä mun parasta leikkikaveria.
Sinun olisi pitänyt kertoa edes lapselle miksi tämän teit. Selittää miksi viet hänen parhaan ystävänsä. Sinun tehtäväsi on suojella ja auttaa lapsia, olet sosiaalityöntekijä.
Lähtiessäsi pyysit anteeksi. En ymmärtänyt miksi? Yritit selittää englanniksi jotain perhesurmasta. Muistan ajatelleeni tuolloin että oletkohan mennyt sekaisin?
Myöhemmin soitit ja kiitit hyvästä hoidosta ja huolenpidosta jota lapsi oli meiltä saanut. Selitit mummosta ja perhesurmasta. Sairasta!
Sanoit että saamme uusia lapsia, sijoitat meille lapsia. Tämä oli vaan tällainen hankala mummo ja mummo on nyt tyytyväinen kun lapsi on pois meiltä. Mummo oli kateellinen kun lapsi oli kiintynyt meihin. Ei kestänyt sitä. Niin sinä sanoit. Ja paljon muutakin mitä en voi tähän kirjoittaa.
Kun sinulle selvisi että valitamme siirtopäätöksestä päätit tehdä meistä kelvottomia perhehoitajia. Näin pelastaisit itsesi ja saisit oikeutuksen järkyttävälle teollesi jonka tiesit itsekin olleen väärin.
Siitä alkoi helvetti jonka läpi olemme kulkeneet.
Tämä ikävä lapseen ei katoa koskaan. Aikaa on kulunut mutta se ei helpota.
Miten se voisi?
Sinä katkaisit kaikki turvalliset kiintymyssuhteet lasten kustannuksella. Päätit pelastaa itsesi.
Tiedätkö että eniten sinä satutit pientä poikaa jonka kaappasit.
Sinä veit kaikilta lapsilta turvallisuuden tunteen. Sinun olisi pitänyt tietää että nämä lapset ovat muutenkin hauraita ja tarvitsevat erityistä suojelua. Ei sinun olisi tarvinnut rikkoa heitä enempää.
Kaikesta huolimatta me olemme selvinneet vaikka olemme vieläkin tuulen riepoteltavana.
Olemme kasvaneet ja rakastaneet entistä enemmän lainalapsiamme. Lujittuneet. Meillä on toisemme. Aina.
Olemme saaneet kehuja viranomaisilta kuinka vahvasti ja rakkaudella olemme lapsia kannatelleet tämän vaikean ajan läpi.
Kirjoitan kriisityöntekijän neuvosta. Tämä oikeasti toimii. Kirjoitan tämän kaiken laajemmin ihmisten saataville. Emme toki ole ainoita perhehoitajia joille on näin käynyt. Olemme vain olleet rohkeita ja astuneet tuleen..
Tiedän myös sen että jonain päivänä tämä ihana rakas lapsi seisoo ovellamme vaikka sinä oletkin vieraannuttanut hänet meistä. Näitä siteitä ei katkaise kukaan.
Aika kuluu ja sydämissä olemme aina olemassa toisillemme.
En tiedä tiesitkö mitä lapsille aiheutit kun et koskaan kysynyt miten he voivat.
Miltä sinusta tuntuisi lukea lapsen kirje joulupukille jossa ensimmäinen toive on: kukaan ei vie minua koskaan täältä.
Loppuun haluan sanoa että en tule ehkä koskaan ymmärtämään tätä toimintaa.
Ihmiset tekevät virheitä. Pyytävät anteeksi. Pyrkivät korjaamaan asiat mikäli ovat toimineet väärin. Näin minulle on opetettu ja olen siitä hyvin kiitollinen.
P.S Me jatkamme edelleen lasten kanssa ja saamme avata ovemme ja sylimme myös uusille lapsille.
